Kuu kiurusta kesään ja niin edelleen, mutta ensimmäinen lintu, joka laulullaan saa tavallisen kaupunkilaisenkin ymmärtävän kevään olevan tulossa on talitiainen. Ti-tyy kuuluu joka ainoasta pöheiköstä, kunhan ei ole hyinen pakkanen, ja mitä pitemmälle kevät etenee, sen voimallisempi on tinttien konsertti.
Kevään edetessä tinttien ja varpusten kuoroon liittyvät vanhassa sanonnassa mainitut kiurut, peipposet ja muut. Puistoissa, peltoaukioilla ja jopa lentokentillä käy melkoinen liverrys, metsistä puhumattakaan. Ti-tyy, ti-tyy! Ti-tyy? Maailma muuttuu. Ennen vanhaan talitiaiset tapasivat laulaa titi-tyy, duuriterssissä. Kaupungin kiireessä ihmisten puhe saattaa yksipuolistua, joten miksipä ei linnunlaulukin. Ti-tyy tai titi-tyy? Mitä väliä sillä on? Ihan sama kuin ihmisten puheessa ”pitää lakaista hiekoitushiekat” tai ”pitää rupee lakasta”. Tärkeintä on saada ilmaistua asiansa itsensä nopeasti, viis hienouksista. Laulu kuihtuu rumpukoneen säestämäksi rytmiseksi runonlausunnaksi. Enää puuttuisi, että tinttiparka sortuisi murheelliseen molliterssiin tai peräti ilmeettömään kvarttiin.
Pohjois-Karjalassa, Koli-vaaran rinteillä tintti laulaa yhä titi-tyy. Ja duurissa! Ei pauhaa tauotta prätkä, eikä jyrise rekkain katkeamaton ruotu. Työmiehelläkin on aikaa hyräillä jotakin, joka koostuu elävästä rytmistä ja melodiasta.
Siinä metsän ympäröimällä pihalla, rinteen puolivälissä seistessäni, jäin miettimään, että ennen vanhaan ei ollut digitaalinauhureita, ei magnetofoneja eikä edes fonografeja. Mistäpä me oikeastaan tiedämme, kuinka tintit ovat vuosisatoja sitten laulaneet? Olen kuitenkin lukenut Ludwig van Beethovenin olleen toisinaan leikkisä. Ehkäpä hän on viidennen sinfoniansa alussa lainannut tintin laulua mahtipontisesti. Kenties ne silloin vielä lauloivat tititi-tyy, tititi-tyy syvästi, mahtipontisesti ja paatoksella!
