Lähestyimme Valtimoa Kajaanista päin lokakuisena, sumuisena päivänä. Olimme saaneet vihjeen, että jos haluaa hyvää ruokaa, kannattaa soittaa matkalta hyvissä ajoin ja varata lounas Puukarin pysäkiltä.
Soitimme, meidät toivotettiin tervetulleiksi – ”kyllä aina jotakin keksitään”.
Nousimme autolla pienelle vaaralle, josta näkee hyvin ympärilleen, peltoja, metsää, avaruutta; kuutostien huminan kuulee kauempaa, muutamat syyslinnut läheltä.
Emäntä ohjasi meidät hirsitupaan ja kantoi pöytään lähiruokaa, oman talon rukiista tehtyä ruisleipää, ohraryynipiirakoita, voita, lammasta, perunakeittoa. Tupaan kuului keittiöstä isäntäperheen nuorimmaisen tyttären jokeltelua ja leipovien naisten rupattelua, astioiden ja hellan kilahtelua. Isäntä hoiteli asioita tietokoneella tuvan nurkassa. Tie, kiire katosi jonnekin, tuli hyvä mieli, emännän hymy saatteli meitä loppumatkan.
Kuutostien huminan kuulee kauempaa, muutamat syyslinnut läheltä.
