Oli vuosikymmenen kuumin heinäkuun loppu ja me pyöräilemässä Pielisen ympäri. Olimme heränneet Lehmossa varhain ja pakanneet satulalaukut, täyttäneet vesipullot. Pohjoiskarjalainen vaaramaasto vaati voimia, vaikka olimme hankkineet sähköpyörät. Akut ikään kuin tuuppasivat selästä ylämäessä, alamäet ja tasamaat kiisimme enimmäkseen jalkavoimin. Oli hieno tunne kääntyä vilkkaasti liikennöidyltä tieltä kohti Vuonislahtea. Lepotauolla kuuntelimme puroa, veden läiskettä kiviä vasten.
Herranniemen kestikievarin kyltti oli äärimmäisen tervetullut näky. Meillä oli nälkä, jano, olimme uupuneita. Kestikievarin terassi oli paratiisillinen paikka. Takanamme turistipariskunta rupatteli hiljaa, kuulimme sanan sieltä, toisen täältä ja yritimme hahmottaa, mitä kieltä he puhuivat, saksan murretta sen täytyi olla. He herkuttelivat kalalla, mekin päädyimme siihen. Kylmä valkoviinilasillinen, ystävällinen talon tytär, joka kertoi meille paikan historiaa. Hän vei meidät Pielisen rantaan, oli alkanut tuulla, aallot olivat vaahtopäisiä, kuului loisketta ja tuulta, ”tuolla paikalla on kirjailija Heikki Turunen syntynyt”. Kun katseensa nosti järven yli, toisella rannalla näkyi Koli. Herrainniemen kamarissa nukuimme sikeästi heinäkuisen tummenevan yön hiljaisuuteen.
