Aamun kajo kutitti silmiä ja vei loputkin unihiekat pois. Hetken ihmeteltyäni aamuvirkeyttäni, nousin hiljaa, etteivät toiset heräisi, suljin oven varovasti ja astuin utuiseen aamuun Kesäyön Unelman pihalla, jättäen taakseni ruusuisen huoneeni, joka oli ottanut minut lempeään syliinsä saapuessani edellisenä iltana tähän melkeinpä mystiseen paikkaan. Mystiseen siksi, että se täytti minut valtavalla energiallaan heti kättelyssä – hiljaisuudella!
Innokkain askelin astuin kuin satuun: hieman syksyinen, mutta lempeän lämmin aamu utuisine harsoineen järvenrannassa, vain hento tuulenvire ylimmillä oksilla toi korviini äänettömän äänen – hiljaisuuden. Rannalta palatessani jalkani veivät minut suuren, voimakkaan, mutta lempeän kuusen juurelle; sinne oli aseteltu tuoliksi kaksi tyynyä ja hyttysharso suojaamaan ikäviltä rakkaudenosoituksilta. Istahdin kuusen juurelle, suljin silmäni, tyhjensin mieleni ja olin avoin ottamaan vastaan luonnon rakkauden. Lempeä kuusen energia ottikin minut välittömästi syliinsä suoden turvallisen olon, vain pieni tuulenpyörre pääsi jostakin oksien välistä muistuttamaan olemassaolostaan.
Aamukaste pudotteli kyyneliään, jotka napsahtelivat kuusen oksille ja maahan ikäänkuin pitäen minut valveilla.
Ympäröivien koivujen keltaiset lehdet putoilivat napsahdellen kuusen lehdille muistuttaen kaiken kuolevaisuudesta. Ja silti, on vain hiljaisuus. Rakkaudellinen, lempeä hiljaisuus.
Olen tässä hetkessä, syvässä lempeässä meditaatiossa, oman itseni kanssa. Kauanko? En tiedä. Syvän hetken, sen tiedän. Kunnes aamuauringon kultaiset säteet ujuttautuvat kuusenoksien välistä herättämään minut hetkeen,…
